Ensin olen onnellinen. Korvia hivelevä ääni. Hiljaisuus. Sitten desibelit kohoavat. Suljen silmäni ja odotan. Mitä minun pitäisi tehdä?

Hymyilenkö typerästi täysin tietämättömänä siitä, mikä aiheutti tuon eläintarhamaisen naurunremakan? Vai kävelenkö pois tietoisena siitä, etten voi päästä turvatarkastuksesta läpi?

He istuvat ringissä lattialla. Ei kiitos, ajattelen. Mikä minä olen puhumaan laukuista ja korkokengistä? Jos kehuisin nettikaupan ruudullisia tennareita tai Kurt Cobainin koristamaa laukkua, saisin osakseni vain pitkiä katseita. "Aijaa......", he sanoisivat. Ei heillä ole mitään käsitystä Sex Pistolsista tai Led Zeppelinistä. Heidän katseensa valuisivat kohti minua nenänvarsia pitkin. Ehkä tietäisivät Stairway to heavenin tai sen, että Sid Vicious tappoi itsensä. He tuomitsisivat. Sitten puhe kääntyisi jälleen kenkiin ja massateinivaatteisiin.

Viikonloppuna on tiedossa isot bileet. Kanaemo lienee jo kertoneen vastauksen puolestani. Eihän minulta kukaan kysynyt. Itseasiassa en voi sanoa olevani harmistunut siitä.

Onneksi voin huomenna sisäpiirin illanistujaisten sijaan viettää aikaa aidossa tuulensuojassani. Elokuvailta aitojen ihmisten kanssa, joilla ei ole ongelmaa hyväksyä minut tälläisenä.

Heidän kanssaan minun ei tarvitse olla varautunut ja yksin.