Hattu kiertää. Nostanko sieltä käteen istuvan lapun? Kuljenko virran mukana, antaen asioiden tapahtua omalla painollaan, vai hyppäänkö pois ja vaihdanko kellon viisareiden paikkaa? Olenko se, joka heittää ensimmäisen kiven?

Istun ja mietin ratkaisua.

Pidän tuosta ihmisestä. "Sinäkin olet ihana", hän sanoo ja koskettaa hellästi huuliani omillaan. Sekunnit häviävät. Sillä hetkellä maailmassa on vain kaksi ihmistä, kaksi toisiinsa kietoutunutta kulkijaa.

Mistä tiedän että se olet oikeasti sinä, koko sydämelläsi?

---

Toisella rannalla katson horisonttiin. Olen ollut autiolla saarella minulle ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa nyt kolme viikkoa. Seuraan katseellani, kuinka ihmiset muodostavat ryhmiä, hihittelevät kulkiessaan pitkin käytävää, kadotessaan höyryävät kaakaomukit kourissaan nurkan taakse. Itsesäälini valuu noroina poskipäilleni ja kuiskaa alentuvasti myrkkyä tihkuvia sanoja. Se kieltää minua seuraamasta täydellisiä ihmisiä. En ole tarpeeksi blondi, iloinen ja sosiaalinen kanaemo. Nokkimisjärjestys on tullut ilmi. He eivät halua angsteissaan kieriskelevää taiteilijaa. He haluavat vain turvallisen virran, jonka mukana kulkea.